Olen iltapuhteina tosiaan askarrellut paikkakortteja pöytiin. Koska halusin tuoda merellisyyttä kattaukseen, keksin aikaa sitten, että kauniit kivet voisivat toimittaa meillä paikkakorttien virkaa. Alunperin aioimme Sulhasen kanssa kerätä kiviä kesän reissuiltamme, jolloin niillä olisi myös oma tarinansa kerrottavanaan. Tarpeeksi pyöreiden kivien löytäminen luonnosta on kuitenkin haastavaa, etenkin kun sopivan kokoisia kiviä tarvitaan yli seitsemänkymmentä. Lisäksi en ollut varma, miten maalaisin harmaisiin kiviin vieraiden nimet. Plantagenista löytyi lopulta next best thing, kymmenen kilon säkki valkoisia koristekiviä.
Puntaroin jonkin aikaa tekstin väriä, mutta ajattelin mustan näyttävän turhan terävältä ja valitsin hopeisen tussin. Alla näette vilauksen lopputuloksesta. Parhaillaan pohdin, tulevatko ne oikeasti käyttöön vai eivät. Kivet ja teksti kimaltelevat valossa upeasti, mutta kaiken blingin sekä värien vaaleuden vuoksi nimestä saa selvää vain oikeasta suunnasta katsottuna. En ole vielä päättänyt onko se mielestäni hyvä vai huono piirre, ja näyttävätkö kiveni ennemmin lasten töherryksiltä kuin hääkoristeilta. Jokainen kivi on ainakin muodoltaan uniikki, tiedä sitten osaavatko vieraat arvostaa sitä vai ihmettelevätkö pöytään roudaamaani romua.
Vaikeaa enää tässä vaiheessa hahmottaa milloin suunnitelmat menevät överiksi. Kaaso yrittää onneksi muistuttaa parhaansa mukaan, että yksinkertainen on kaunista. Tuleeko muiden morsianten koskaan shoppailtua ja väkerrettyä yhtä sun toista, vaikka punainen lanka katosi jo ajat sitten?
Onneksi ihanat vieraamme ilmoittautuvat yksi toisensa jälkeen mukaan juhliin mitä mukavimmilla viesteillä. Silloin muistaa taas mistä tässä kaikessa on kyse - meidän kahden yhteisestä juhlasta tärkeiden ihmisten parissa. :) Tuskinpa tunnelmaan olennaisesti vaikuttaa se, kannanko lopulta pöytiin kilokaupalla kiviä vai en!
